otsikko_mauri.png
  • Henna Junnila

Paavo

PLÁSTICO



Syntynyt: 29.5.2015, Espanja

Sukupuoli: uros (kastroitu)

Rotu: Galgo (rescue)

Maahantuonut yhdistys: Galgos del Fenix

Paavolla on poikkeuksellisen onnellinen alkuelämä galgoksi: sen emä oli pelastettu tiineenä ja pennut syntyivät vasta kotihoidossa. Näin ollen Paavo on viettänyt ensimmäisen elinvuotensa ensin kotihoidossa ja sen jälkeen Baasgalgon tarhalla. Vähän Paavon jäljeen Suomeen tuotiin myös Paavon veli, Beso. Elettiin kesää 2016. Aikaisemmin keväällä kotiutunut rescue galgo Wanda oli niin hurmaava tapaus, että olin päättänyt tarjota toiselle galgolle kotihoitopaikkaa. Elokuussa hain Helsinki-Vantaan lentokentältä iloisen, vuoden ikäisen brindlen pojan, Paavon. Vaikken sitä voinutkaan silloin kaikille myöntää, tämä kaveri hurmasi minut jo lentokentällä. Siinä, kun muut samalla lennolla tulleet galgot tuntuivat vähän jännittävän lentobokseista tuloa, Paavo tuijotti minua suurilla silmillään suoraan sieluun ja kerjäsi lisää nameja namien perään. Hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan! Ketä nyt yksi lentomatka hetkauttaa! Mutta eihän minun pitänyt kolmatta koiraa ottaa itselleni!


Tätä ongelmaa en ehtinyt pohtia kuin puolitoista vuorokautta, kun Paavo oli selvästi päättänyt jäädä meille. Ensimmäisen päivän yksinoloharjoitukset menivät oikein mukavasti. Viimeisen setin aikana Paavo oli kuitenkin päättänyt järjestää pienen yllätyksen. Hän oli muina puikkonokkina hakkeroitunut porteista läpi keittiöön ja hajottanut muovilaatikon, missä ruoat olivat. Minulla oli kotona vastassa hoikka koira, joka näytti jalkapallon syöneeltä. Tukalasta olosta päätellen yksi asia oli selvää: tämä kaveri ei selviä tästä ilman eläinlääkäriä. Lähin panta kaulaa, Paavo autoon ja 17:45 olimme paikallisen Evidensian pihassa, mikä oli menossa kiinni klo 18:00. Oksetusyritykset, röntgenit ja letkutukset myöhemmin todettiin, että ainut vaihtoehto on vatsalaukun tyhjennys leikkauksella. Koira oli niin täynnä kuivaruokaa, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti ollut. Yhteensä Paavon mahasta tyhjennettiin leikkauksessa 3,5kg kuivaruokaa, mistä suurin osa oli vielä turpoamatonta, eikä ruoka todellakaan liikkunut mahalaukusta ulos kumpaakaan reittiä.


Seuraavat päivät makasin kotona koirien kanssa. Olin varma, että kuolen stressiin. Asuin tuolloin yksin kerrostalossa ja ihan jo pelkästään muiden koirien pissatukset tuntuivat olevan elämää suurempia suorituksia, sillä en pystynyt jättämään Paavoa sekunniksikaan yksin. Luojan kiitos muutamat ystävät pääsivät käyttämään muita koiria edes muutamasti lenkillä. Paavo ei ollut kipeä, ei todellakaan. Päinvastoin! Hän oli jälleen kerran vakuuttunut, että mitään ihmeellistä ei ole koskaan tapahtunutkaan! Minulla oli täysi työ ja tuska saada pidettyä tuo vuoden ikäinen hulivili paikoillaan, ettei leikkaushaava repeä olohuoneen lattialle. Luojan kiitos hän ei varmaan ikinä ymmärtänyt, että hänen mahansa oli täynnä tikkejä! Tämä koira aiheutti minulle kahdenlaisia tunteita. Olin täysin haltioitunut tästä tyypistä, sillä tuo järkkymätön positiivisuus, päättäväisyys ja elämänilo oli jotain, mitä en ollut koskaan ennen koirassa nähnyt tuossa mittakaavassa. Toisaalta olin aivan kauhuissani, sillä samaan aikaan en pystynyt ennustamaan yhtään, mitä tulevan pitää. Muutaman päivän jälkeen ilmoitin kuitenkin yhdistykselle, että voin adoptoida Paavon.


Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. En ole kuitenkaan koskaan tuntenut sellaista epätoivoa ja ahdistusta, mitä seuraavan puolen vuoden aikana koin. Selvisi aika pian, että Paavo oli lievästi sanottuna virkeä kaveri. Hän biletti aamusta iltaan, olin minä kotona tai en. Lähes koko irtaimistoni meni puolessa vuodessa uuteen uskoon ja joka kerta töissä ollessani pelkäsin kuollakseni, milloin saan häädön asunnosta. Eroahdistuksesta ei ollut kyse, Paavo ei vaan yksinkertaisesti osannut rauhoittua. Hän leikki, rallasi, riehui ja juoksi. Koska hänen aineenvaihduntansa oli suoraan yhteydessä rallaamisen määrään, ei tarvitse varmaan kertoa, montako pissalammikkoa tai kakkakasaa siivosin aina kotiin tultuani. Vaikka hänellä itsellään ei ollut varsinaisesti mitään hätää, jossain kohtaa seniorit alkoivat stressaantua ja videotallenteille alkoi kertyä materiaalia hysteerisesti ulvovasta mummokoirasta, joka oli joutunut keskelle Paavon sisätemppurataa. Portit olivat tälle koiralle vain vitsi, eikä minulla ollut mitään keinoa estellä tätä riehumista.


Olin yhteydessä lukemattomiin kouluttajiin. Tuntui, etten saanut oikein mistään konkreettisia apuja tai ideoita. Mietin päivittäin pääni puhki, että mitä ihmettä tuon kanssa teen. Yritin kysyä, josko joku olisi voinut ottaa Paavon välillä edes päiväksi tai kahdeksi hoitoon, sillä rehellisesti sanottuna olin aivan loppu. Huomasin herääväni aina vain aikaisemmin ja aikaisemmin, että ehdin piiputtaa tuon ennen töitä. Juoksimme metsissä, kävin juoksuttamassa koko porukkaa puistossa ja maneesissa, aamupalat viskoin pitkin metsiä ja peltoja, että fyysisen rasituksen vastapainoksi saatiin myös pääkopalle puuhaa. Silti kotiin tullessani vastassa oli aina täysi kaaos.


Paavolla alkoi hiljalleen ilmetä myös resurssiaggressiivisuutta, mikä kohdistui muihin koiriin. Tuhoamisen lisäksi Paavo konkreettisesti söi asioita, joten juoksimme eläinlääkäripäivystyksissä ja röntgeneissä vähän väliä. Olin varma, että jos tuo koira ei tapa itseään syömällä ihan uskomattomia asioita, saatan itse oikeasti kuolla stressiin jonain päivänä. Pelkäsin tulla töistä kotiin ja toisaalta taas töissä en pystynyt keskittymään juuri mihinkään, sillä mietin vain, mitä kotona mahtaa tapahtua. Paavoon meni ensimmäisen vuoden aikana valehtelematta tuhansia euroja.


Meni pitkään, ennen kuin ymmärsin, mitkä kaikki asiat vaikuttivat tähän koiraan. Pahin virhe kaikista oli aktiivisuuteen vastaaminen tekemisen lisäämisellä. Vasta kun ymmärsin tämän syy-seuraussuhteen, alkoi pitkä ja hidas prosessi kohti rauhallisen kotikoiran arkea.


Nyt, kolme vuotta myöhemmin, meillä asuu leppoisa ja helppo puikkonokka. Matka tähän oli pitkääkin pidempi, mutta ilman Paavoa en ikinä olisi tässä, missä nykyään olen. Paavo laittoi minut kyseenalaistamaan koko ajatusmaailmani koirista, koirien laumakäyttäytymisestä ja kouluttamisesta ylipäätään. Paavo laittoi minut selvittämään asioita, kaivamaan tietoa ja miettimään pääni puhki selityksiä sille, miksi koira käyttäytyy niin kuin se käyttäytyy.


En ole ikinä puhunut Paavosta ongelmakoirana, sillä sitä Paavo ei mielestäni koskaan ole ollut. Paavo on ollut vain äärimmäisen aktiivinen ja loputtoman iloinen duracell, joka on viettänyt elämänsä ensimmäisen vuoden tarhalla, missä neljä seinää määrittivät sen, mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Kun tarhan betoniseinät vaihtuivat kerrostalokaksioon, sokka oli kirjaimellisesti irti! Nykyään Paavo viettää pääsääntöisesti leppoisan kotikoiran elämää, mutta harrastelee omaksi ilokseen canicrossia ja nenä-juttuja. Tällä tyypillä on aivan ilmiömäinen kyky seurata ihmisen jälkiä metsässä, mutta koska kyseessä on kohtalaisen herkkä kaveri kylmyyden ja kosteuden suhteen, meidän harrastelut Suomen ilmasto-oloissa on ihan konkreettisesti pelkkää höntsäilyä. :)